OUNOU

   Näihin 3 vuoteen on mahtunut ihan älyttömästi kaikkea, hyvää ja pahaa, iloista ja surullista, hymyä ja kiukkusuita. Päivääkään, yhtäkään hetkeä, en vaihtaisi. Jokainen päivä, jokainen hetki, jokainen juttu, on opettanut jotain. Kaikella on merkityksensä, näin minä uskon. Jopa kuopuksen jäätävä uhmaikä on opettanut ja kasvattanut. (silti thanks god, uhmis on ohitse, huhhuh!)

kuva googlesta

   Mä muistan sen ihanan, koko vuoden odotetuimman ja tärkeimmän päivän, kuin eilisen. Se oli aivan ihana torstaiaamu. Mä muistan vieläkin sen pienen suloisen käärön ja miten ihanalta se tuoksui. Ja miten onnellinen olin ja miten onnellinen Tomi oli. Siihen päivään ei mahtunut yhtään murhetta tai stressiä.  Mä muistan myös sen, kun Kiia tuli ensimmäisen kerran tapaamaan pikkuveljeään. Jännitin sitä hetkeä todella paljon, olihan Kiiakin kovin pieni ja ehkä mahdollisesti mustasukkainen, mutta aivan turhaan. Kiia halusi silitellä ja hoivata veljeään ihan alusta pitäen ja vielä tänä päivänäkin hän auttaa ja viihdyttää veljeään minkä ehtii. Näiden kahden rakkaus toisiaan kohtaan ei kyllä jää keltään näkemättä, se on niin suurta ettei sitä voi peitellä, ja miksi edes tehdä niin? Mun rakkaat.
   AAAAPUA, MITÄÄÄ? MIHIN TÄÄ AIKA MENEE? Mun reaktio kun herään siihen todellisuuteen että perheen kuopus, meidän vauva, täyttää huomenna 3 vuotta. Siis KOLME??!!?!
Eikö meillä ole enää vauvaa? No okei, ei ole ainakaan viimeiseen 2 vuoteen ollutkaan, mutta ehkä silti Kasper perheen juniorina tulee olemaan aina äitin vauva. Joo, ainakin armeijaan asti.
   Millainen meidän kuopus sitten on? Ihana, rakas, täydellinen. Niinkuin jokainen lapsi omalle äidilleen ja isälleen. Kasper on luonteeltaan hyvin tempperamenttinen, vilkas pikkujätkä, jolla riittää vauhtia ja energiaa välillä vähän liiaksi asti. Suloinen hymyhuuli, joka jaksaa piristää muitakin iloisuudellaan. Papupata, joka omaa sellaisetkin sosiaaliset taidot, ettei tämän miehen jutuista jää tuntemattomatkaan paitsi. On kohtelias ja muutenkin osaa hyvät käytöstavat, ei voi olla kuin äiti ja isä ylpeä pojastaan. Niin paljon ja vauhdilla kasvanut ja kehittynyt ettei perässä pysy. Mä en edes täysin pysty ymmärtämään että vielä keväällä, siis KEVÄÄLLÄ, tuo pikkuinen kultakimpale, oli tuhmauhmaikäinen miehenalku, jonka kanssa piti takuta lähes joka päivä, ihan kaikista jutuista. Vielä tuolloin teki mieli vajota pohjamutiin, koska pelkäsin että tuo uhmailu ja muu johtuu meidän tavasta kasvattaa ja olla vanhempia. Että oltiin epäonnistuneita luusereita, jotka ei pärjää omalle parivuotiaalle lapselleenkaan. Kyllä  sitä sisimmässään tiesi, että se on sitä kuuluisaa uhmaikää, mutta kun Kiian uhma oli helpompi, lyhyempi, siedettävämpi. Kyllä se sitten sitä uhmaikää oli, tosin raskasta ja väsyttävää sellaista. Kesän jälkeen helpotti huomattavasti, ja Kasperin oikea luonne puski esiin. Nyt hän onkin erittäin hurmaava höpönassu, joten aivan sydämeen sattuu ajatella miten paljon vielä keväällä tuli tuota hurmuria komennettua ja ehkä sitä ääntäkin korotettua. Mutta se oli ja meni,eikä tuo lapsi traumatisoituneelta vaikuta.. Ei me oltaisi näin vahvoja ja itsestämme varmoja vanhempia, jos keväistä uhmaa ei oltaisi koettu. Nih!
    Ei enää muuta kuin HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄN ILLANJATKOA ISÄT! 
 Ja AIVAN SUPERIHANAA SYNTYMÄPÄIVÄÄ HUOMISELLE OMA RAKAS KASPER ONNI EEMELI 3 VUOTTA!! ♥