Tekstissä mainitsen varovaisesti elämässämme tapahtuneen jotain, minkä vuoksi mikään ylimääräinen ei kiinnostanut, kuten ei myöskään blogi. Jotain mullistavaa, jotain ei-iloista. En kuitenkaan avannut asiaa enemmän, mainitsin kuitenkin voivani EHKÄ joskus asiasta teillekin kertoa. Sen aika on nyt, yli 2 vuotta myöhemmin.
Se oli toukokuu 2013. Isä soitti ja pyysi kylään, jos vaikka grillattaiskin. Mahtava ajatus, mutta isän äänessä oli jotain outoa, epävarmuutta. Eihän kuulostanut niin iloiselta kuin hän aina oli. En kuitenkaan ajatellut asiaa enempää, kaikkihan on hyvin kun grillaamaanki pyydettiin.
Pakattiin kamat ja lapset autoon, ja kaasutettiin mummolaan. Grilliruuat valmistuivat parasta aikaa grillissä, isä istui grillin vieressä lehtä lukemassa. Meidät huomatessaan riensi vastaan ja nappasi Kiian ja Kasperin syliinsä halaten näitä kuin ei olisi vuoteen nähnytkään. "Jaa ukin oliki jo kova ikävä" - kommentoin hymyillen, täysin tietämättömänä ja aavistamatta yhtään mitä tuleman pitää.
Sisällä olivatkin jo siskoni perheineen sekä pikkusiskoni ja pikkuveljeni. Muistan että äitiä ei näy missään. "Kuulemma kaupassa" - muut tietävät. Hetken aikaa hääräiltiin´kuka mitäkin, kun isä saapuu valmiiden ruokien kanssa sisälle. Syömään! - hän huikkaa iloisesti. Ja monta nälkäistä suuta rientää jo valmiiksi katetun pöydän ääreen. Syödään, ahmitaan, kuin ei oltaisi koskaan ruokaa nähtykään. Äiti saapuu kotiin, huomaan kyyneleet hänen turvonneilla silmillään. " Äiti, mikä hätänä?" - kysytään me lapset kuin yhdestä suusta. " Eiku tuo tuuli vain.." - Äiti vastaa. Pihalla todella tuuli, joten selitys meni täydestä meille kaikille ja jatkettiin ruuan ahtamista suuhun.
Saatuamme syötyä, juotiin kahvit ja ehdittiin tässä vaiheessa jopa kysymään kunkin kuulumisia. Muistan ikuisesti isän kolme raskasta sanaa, sanat jotka ei lähes koskaan tarkoita mitään hyvää. " Minulla olisi kerrottavaa" . Se ei voi olla mitään hyvää, ei tuolla äänensävyllä. Ajatuksissa pyöri isän ja äidin erosta sukulaisen kuolemaan asti.. Ei kertaakaan kuitenkaan sitä, mitä asia oikeasti koski. Pitkän hiljaisuuden (lasten möykkää lukuunottamatta) jälkeen isän silmistä valuu kyyneleet ja hän sanoo hiljaisella äänellä jotain. MITÄ- sanon. Huomaan sisaruksieni reaktioista että asia on kaikkea muuta kuin iloista. Molemmat siskoni, äitini itkevät. Veljeni on sen näköinen kuin olisi nähnyt kuolleen ihmisen. MITÄ! - karjaisen pelokkaalla ja tärisevällä äänellä. En ole edes varma enää, haluanko tietää koko asiaa. Muistan kuinka isä katsoo minua ja toistaa sanomansa : " Minulla on syöpä" .. Syöpä , isällä, minun isällä!??? Kyyneleet valuvat silmistäni kuin avatusta hanasta, tunnen kuinka alkaa huimata ja oksettamaan. Pelottavia, surullisia, ahdistavia ajatuksia alkaa pyörimään päässä. Huomaan kuinka en pysty kuin itkemään hiljaa, en edes rääkymään kovaa ja korkealta. En pysty puhumaan, en liikkumaan. Haluaisin halata isää kovasti, mutta pelkkä isän katsominen tuntuu vaikealta. Ei meidän isällä.. Urheilullisella, terveellisesti elävällä ja päihteettömällä isällä voi olla syöpää. EI VAIN VOI.
Sitten mulla katkeaa muistikuvat. Järkytyksestä ja surusta sekaisin olen vanhempien luota poistunut,
Muistan kuinka lukittaudun kotona vessaan itkemään. En halunnut näyttää lapsille sitä surua, pelkoa ja ahdistusta. Jatkuvasti kuitenkin joku käy koputtelemassa vessaan oveen ja kyselevät äitiä, Tomi yritti olla mahdollisimman vahva ja vastata lasten kyselyihin parhaansa mukaan, Tomin mukaan olin vessassa 2 tuntia , kunnes pystyin kohtaamaan lapset. Itsellä oli täysin ajankulku hukassa..
Päivät, viikot kuluvat kuin sumussa. Olen jatkuvasti puhelin kourassa ja soittelemassa isälle. Jos isä ei heti vastaa, soitan paniikissa äidille. Jos kumpikaan ei vastaa eikä soita 5minuutin päästä takaisin, olen jo kaahannut heidän pihaansa tarkistamaan onko kaikki hyvin. Yleensä isä onkin ulkona ja äiti imuroi eikä kuule puhelintaan. Äiti purki pelkonsa, surunsa ja ylipäätään kaikki tunteensa aina siivoomiseen, joten siksi hänet yleensä löysi puunaamasta ties mitä paikkaa.
Ensimmäisenä aamulla soitan isälle, viimeisenä nukkumaan mennessä soitan taas. Lisäksi soitan ja viestittelen isälle monta kertaa päivän aikana. Ollaan usein myös heidän luonaan koko perhe. On suuri tarve olla läsnä, halu olla isän lähellä, halata ja nauttia tämän seurasta. Pelko, ettei näitä hetkiä enää olisi, on suuri.
Isällä oli paljon huonoja päiviä, ja nuo päivät oli usein päiviä, jolloin oli mentävä sairaalaan hoitoihin, tai jos tuo päivä oli lähenemässä. Isällä oli kipuja, jotka hän kuitenkin aina piilotti meiltä. Hänellä oli kuitenkin myös hyviä päiviä. Päiviä ilman kipua, päiviä, jolloin koko sairaudesta ei tuntunut olevan merkkiäkään. Vaikka ainahan tuo eli jokaisen mielessä. Tuo sairaus kulki jokaisen mukana joka paikkaan. Se näkyi arjessa, juhlassa, ihan kaikessa.
Yritin olla vahva, lasten takia. Kuitenkaan päivääkään ei kulunut itkemättä. Usein paha olo ja itku tulivat iltaisin, kun ehti arjen keskeltä rauhoittumaan ja pysähtyi ajattelemaan.
Monen synkän ja mustan pilven jälkeen kuitenkin alkoi pilkistämään valoa ja aurinkoa meidän elämään. Hoidot olivat tehonneet toivottuun tapaan, ja isän parantumisennuste näytti todella hyvältä. Isä jaksoi olla positiivinen, thanks god hän ei ole mikään luovuttajatyyppi. Isä oli se, joka potki meitä muita eteenpäin vaikka sen olisi pitänyt mennä juuri toisinpäin. Elettiin eteenpäin, yritettiin olla vahvoja ja positiivisia. Toivottiin parasta, mutta pelättiin kuitenkin pahinta.
Huhtikuu 2014. Vuosi isän sairastumisesta. Minä ja sisarukseni odottelemme isää ja äitiä, Isällä on lääkärikäynti, jossa selvitetään sairauden tilanne ja mitä jatkossa. Muistan kuinka tärisen jännityksestä ja pelosta. Isä ja äiti saapuvat viimein. "Istukaa alas" - kuuluu isän komennus. Tunnen kuinka kyyneleet yrittää puskea silmistä, mutta yritän parhaani mukaan estää itseäni itkemästä. " Se on nyt lapset sillä lailla että..." - isä sanoo ja katsoo meitä totisena. Hetken hiljaisuuden jälkeen hänen suunsa repeää suureen virneeseen , " Että ei sellainen syövänpiru meikälääselle pärjänny!" Tässä vaiheessa kyyneleet valuvat poskilleni, tällä kertaa ilosta ja helpotuksesta. Hypätään isän kainaloon ja nauretaan ja iloitaan. Se tunne kun sä ensin vuoden päivät pelkäät menettäväsi rakkaan ihmisen ja sitten kuulet ettet ole menettämässäkään, on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa, helpottavaa.
Tässä sitä nyt ollaan. Syyskuu 2015. Isä elämänsä voimissaan. Ja me eletään erittäin onnellista aikaa. Kesällä isä saattoi minut alttarille ja nyt minä olen naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa. ♥ Tietysti syövällä on aina mahdollisuus uusiutua, mutta isä on käynyt 6kk välein tarkastuksessa ja on joka kerta saanut puhtaat paperit. Mä olen niin ylpeä mun isästä, ilman hänen vahvuuttaan ja taistelutahtoaan, ei ehkä oltaisi tässä tilanteessa juuri nyt. Eletään päivä kerrallaan, ei peläten vaan jokaisesta päivästä nauttien ja ottaen ilon irti!
Päivät, viikot kuluvat kuin sumussa. Olen jatkuvasti puhelin kourassa ja soittelemassa isälle. Jos isä ei heti vastaa, soitan paniikissa äidille. Jos kumpikaan ei vastaa eikä soita 5minuutin päästä takaisin, olen jo kaahannut heidän pihaansa tarkistamaan onko kaikki hyvin. Yleensä isä onkin ulkona ja äiti imuroi eikä kuule puhelintaan. Äiti purki pelkonsa, surunsa ja ylipäätään kaikki tunteensa aina siivoomiseen, joten siksi hänet yleensä löysi puunaamasta ties mitä paikkaa.
Ensimmäisenä aamulla soitan isälle, viimeisenä nukkumaan mennessä soitan taas. Lisäksi soitan ja viestittelen isälle monta kertaa päivän aikana. Ollaan usein myös heidän luonaan koko perhe. On suuri tarve olla läsnä, halu olla isän lähellä, halata ja nauttia tämän seurasta. Pelko, ettei näitä hetkiä enää olisi, on suuri.
Isällä oli paljon huonoja päiviä, ja nuo päivät oli usein päiviä, jolloin oli mentävä sairaalaan hoitoihin, tai jos tuo päivä oli lähenemässä. Isällä oli kipuja, jotka hän kuitenkin aina piilotti meiltä. Hänellä oli kuitenkin myös hyviä päiviä. Päiviä ilman kipua, päiviä, jolloin koko sairaudesta ei tuntunut olevan merkkiäkään. Vaikka ainahan tuo eli jokaisen mielessä. Tuo sairaus kulki jokaisen mukana joka paikkaan. Se näkyi arjessa, juhlassa, ihan kaikessa.
Yritin olla vahva, lasten takia. Kuitenkaan päivääkään ei kulunut itkemättä. Usein paha olo ja itku tulivat iltaisin, kun ehti arjen keskeltä rauhoittumaan ja pysähtyi ajattelemaan.
Monen synkän ja mustan pilven jälkeen kuitenkin alkoi pilkistämään valoa ja aurinkoa meidän elämään. Hoidot olivat tehonneet toivottuun tapaan, ja isän parantumisennuste näytti todella hyvältä. Isä jaksoi olla positiivinen, thanks god hän ei ole mikään luovuttajatyyppi. Isä oli se, joka potki meitä muita eteenpäin vaikka sen olisi pitänyt mennä juuri toisinpäin. Elettiin eteenpäin, yritettiin olla vahvoja ja positiivisia. Toivottiin parasta, mutta pelättiin kuitenkin pahinta.
Huhtikuu 2014. Vuosi isän sairastumisesta. Minä ja sisarukseni odottelemme isää ja äitiä, Isällä on lääkärikäynti, jossa selvitetään sairauden tilanne ja mitä jatkossa. Muistan kuinka tärisen jännityksestä ja pelosta. Isä ja äiti saapuvat viimein. "Istukaa alas" - kuuluu isän komennus. Tunnen kuinka kyyneleet yrittää puskea silmistä, mutta yritän parhaani mukaan estää itseäni itkemästä. " Se on nyt lapset sillä lailla että..." - isä sanoo ja katsoo meitä totisena. Hetken hiljaisuuden jälkeen hänen suunsa repeää suureen virneeseen , " Että ei sellainen syövänpiru meikälääselle pärjänny!" Tässä vaiheessa kyyneleet valuvat poskilleni, tällä kertaa ilosta ja helpotuksesta. Hypätään isän kainaloon ja nauretaan ja iloitaan. Se tunne kun sä ensin vuoden päivät pelkäät menettäväsi rakkaan ihmisen ja sitten kuulet ettet ole menettämässäkään, on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa, helpottavaa.
Tässä sitä nyt ollaan. Syyskuu 2015. Isä elämänsä voimissaan. Ja me eletään erittäin onnellista aikaa. Kesällä isä saattoi minut alttarille ja nyt minä olen naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa. ♥ Tietysti syövällä on aina mahdollisuus uusiutua, mutta isä on käynyt 6kk välein tarkastuksessa ja on joka kerta saanut puhtaat paperit. Mä olen niin ylpeä mun isästä, ilman hänen vahvuuttaan ja taistelutahtoaan, ei ehkä oltaisi tässä tilanteessa juuri nyt. Eletään päivä kerrallaan, ei peläten vaan jokaisesta päivästä nauttien ja ottaen ilon irti!
