maanantai 28. joulukuuta 2015

Joulua ja muuta



Tuo pieni on kasvanut mahassa jo 26viikkoa ja 1 päivän päälle. Mulla on nyt alkanut ihan hirveä närästys, huoh!  Onneksi kuitenkaan närästys ei koko joulua pilannut ,vaan pystyin syömään jouluruokaa kuitenkin ihan kiitettävästi ja muutenkin nauttimaan joulusta.


Meillä oli todella ihana, hauska ja rauhallinen joulu. Syötiin paljon, herkuteltiin, pelailtiin ja oltiin vain. Lapsille tärkein asia tietysti oli Joulupukin saapuminen suuuurien lahjasäkkien kanssa. Kiltisti oltiin selvästi oltu! Jopa minä.


Me saatiin Tompan kanssa paljon yhteisiä lahjoja, kuten keittiöön kaikkea tarvittavaa. Ja mun raskaushimotkin oli huomioitu, kun yhdestä paketista paljastui jäätelökone! Nam!


Sen lisäksi moni oli muistanut jo keväällä syntyvää vauvaakin lahjoilla. Kiia oli tästä tosi hämmentynyt, kuinka pukki tietää että meille syntyy vauva. Noh, pukkihan tietää kaiken!


Kyllä joulussa parasta oli se, että sai vain olla ja nauttia. Tominkaan ei tarvinnut mennä töihin eikä kellään siten ollut aamulla kiire mihinkään. Haluttiin tehdä tästä joulusta stressitön ja kiireetön, ja onnistuttiin siinä tosi hyvin! Vaikka oli monta paikkaa, missä piti käydä, ei otettu asiasta stressiä. Jokaisessa paikassa käytiin ja ehdittiin hyvä tovi ollakkin, vaikka mitään aikataulutusta ei oltu tehty.
On se kyllä helpompaa matkustaa ja kyläillä, kun molemmat lapsista on niin reippaita ja omatoimisia. Saa nähdä, kuinka ensi vuonna, kun on yksi pieni kaveri mukana! 



Voi kun hän jo syntyisi! <3




Hyvää uutta vuotta 2016! <3





lauantai 14. marraskuuta 2015

Pray for Paris

 Nuo tapahtumat ja teot Pariisissa, joista varmasti jo kaikki on saanut kuullakseen, sai mut järkyttymään aika suuresti. Näissä hormonihöyryissä oon suoraansanottuna itkeny silmät päästäni, tuntenut sellaista ahdistusta etten ikinä ja pistänyt kyllä miettimään elämää, maailmaa ja tulevaisuutta. Millasia ihmisiä täällä maailmassa elää? Miten joku voi tehdä jotain noin kauheaa täysin viattomille ihmisille? Miksi? Satoja täysin turhaan loukkaantuneita ja kuolleita, en halua kuvitella sitä omaisten tuskaa ja surua, koska vaikka teot eivät meitä henkilökohtaisesti koskettaneetkaan, oon todella järkyttynyt ja surullinen mutta myös vihainen. Vihainen tekijöille, todella raivoissani niille jotka tämän kaiken takana on.
   En ole rasisti, en vihaa kaikkia saman maan kansalaisia sen vuoksi, että osa heistä tekee jotain näin pahaa ja peruuttamatonta.  Eihän jokainen suomalainenkaan ole esimerkiksi koulusurmaajia, vaikka Pekka-Erik ja Matti niitä olivatkin.
  Mutta kyllähän tässä rupee miettimään, millaiseen maailmaan mä kasvatan mun lapsia? Kasvatanko mä mun lapsista turhaan hyväkäytöksisiä, fiksuja ja rehellisiä kansalaisia, jos tulevaisuudessa ainoa tärkeä taito on osata käyttää asetta ja pyrkiä vain pysymään mahdollisimman kauan hengissä. Mä haluan ja toivon, että mun lapset saavat turvallisen elämän, ilman jatkuvaa pelkoa siitä että joku tekee tälläisiä hirveitä tekoja, Mikään tai kukaan ei voi luvata meille sitä, etteikö samanlaisia iskuja tulevaisuudessa tehtäisi jopa Suomeen.. Pelottavaa ja ahdistavaa, voihan tuo päivä olla jo vaikka huomenna? Valitettavasti varmasti moni meistä tietää,  ettei tuo todellakaan tule olemaan samankailtaisista terrori-iskuista viimeinen.


torstai 12. marraskuuta 2015

Odotusta ja nimiongelmia

19 viikkoa ja 4 päivää on tuo pieni kasvanut mun mahassa. Aikalailla siis puolessa välissä mennään. Aika on mennyt nopeaa, todella nopeaa. Välillä iskee jopa paniikki, onko kaikki vauvaa varten valmiina ja entä,  pärjäänkö mä 3 lapsen äitinä. Kyllä pärjään, tietysti. Onhan minulla maailman paras apu, tuki ja turva, Tomi. Maailman paras isä! Onneksi Kiia ja Kasperkin ovat jo senverran isoja ja itsenäisiä sekä omatoimisia, jotta uskon heistä olevan myös paljon apua vauvanhoidossa.
 

Meille ollaan vähän sanottu, että tulokas olisi sukupuoleltaan tyttö, mutta varmaksi sitä ei olla voitu luvata. Mulle toki sukupuolella ei ole mitään merkitystä, kunhan pieni olisi terve. 


Nimi tuottaa vähän ongelmia. Haluaisimme sen alkavan K-kirjaimelle, kuten sisaruksensa, mutta tuntuu ettei yhtään tuolla kirjaimella alkavaa hyvää vaihtoehtoa ole. Varsinkaan sellaista nimeä, joka ei olisi liian lähellä Kiia tai Kasperia. 
Ihastuin nimeen Kasimir, mutta mielestäni se on aivan liian lähellä Kasperin nimeä, joten se taitaa jäädä käyttämättä, vaikka pikkuinen poika olisikin. 

Nyt lähden ulkoiluttamaan iseäni ja masua, sekä nauttimaan ihanan ystävän seurasta lenkkeilyn parissa. K ja K saavat nauttia laatuajasta isänsä kanssa sillä aikaa.

Hyvää alkavaa viikonloppua, nauttikaa joka hetkestä <3

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Mä rakastan, aina.

     Mä oon tuntenut sut kauan, mutta silti oppinut susta lähes joka päivä jotain uutta. Mä oon rakastanut sua viimeiset 9 vuotta ja mä tiedän että tuun rakastamaan sua koko loppuelämäni. Sä oot näyttänyt mitä rakkaus on ja miltä onnellisuus tuntuu. Sä välität ja rakastat mua aidosti ja ehdotta. Sä oot ollut aina mun tuki ja turva, ihminen jonka vieressä on aina hyvä ja turvallinen olla. Kukaan muu ei koskaan saa mua nauramaan niinkuin sinä, kukaan muu ei pysty lohduttamaan niinkuin sinä.
  Me oltiin nuoria, kun meidän tarina sai alkunsa. Moni ei uskonut meihin ja meidän jutun kestävyyteen, mutta sillä ei ollut meille mitään merkitystä. Me uskottiin ja uskotaan edelleen. Aina ei ole ollut meilläkään helppoa, mutta jokaisesta elämänpolun möykystä ollaan yhdessä kiivetty ylös. Sä oot antanut mulle kaiken mistä oon koko ikäni haaveillut, sä olet antanut mulle perheen. Meillä on 2 maailman ihaninta ja rakkainta lasta, kolmas pieni kasvaa mahassa. Sä olet rakastavin, huolehtivaisin, kärsivällisin ja parhain isä lapsillesi, ja mä olen maailman onnellisin kun saan olla äiti juuri sinun lapsillesi. Ja kiitollinen ja onnellinen siitä, että mulla on noin ihana, rakastava ja komea aviomies ♥  Vuoden päästä lokakuussa ollaan oltu yhdessä jo 10 vuotta ja naimisiin mentiin tänä kesänä.
 Kiitos rakas että #säoletsiinä. Sä teit mun elämästä elämisen arvoisen! Ja muista, #mäolentässä  nyt, aina ja ikuisesti <3


Tomi, sä olet mun aviomies ja lasteni isä. Sä olet mulle myös mun paras ystävä ja sielunkumppani. Sä olet mun se oikea. ♥




keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Shopping


Kiialle ♥ :
Ohut neulepusero 14,99e

Puuvillaneuletakki 14,99e

Saappaat 24,99e

Legginsit 12,99e

Ohut neulepusero 9,99e
Kirjoneulepusero 14,99e
Tvillihousut 14,99e
Pusero 9,99e  Äidin valinta. Onhan tuo tyttö nyt niin prinsessa! 

Frozen legginsit 9,99e

Trikoomekko 14,99e



Kiia oli äitin mukana nettishoppailemassa ja sai vaikuttaa ostoksiin omalta osaltaan tosi paljon.  Kiian lempiväri harmaa näkyy aika paljon ostoksissa, kuten myös Frozen, joka on Kiialle aivan ykkösjuttu tällä hetkellä! ( kuten tuntuu olevan kaikille pikkutytöille)  Meillä on kyseistä Frozenia jo paljon eri muodoissa, vaatteista leluihin ja pehmoleluihin sekä elokuvista koriste-esineisiin. Ja siitä syystä jouduinkin hillitsemään tuota tyttöä eikä ostoskoriin päätynyt monista ihanista Frozen- vaatteista kuin vain 1 legginsit ja 1 mekko. 


Kasperille ♥:
Puuvillainen saalikaulusneule 19,99e

Saalikaulusneuletakki 19,99e

Collegepusero 9,99e

Collegepusero 14,99e

Pitkähihainen pusero 12,99e

Joggersit 19,99e

Pipo 7,99e

Trikoopyjama 14,99e

Kasper ei innostunut juurikaan auttamaan äitiään shoppailussa, joten vaatteiden valinta pääosin tippui mun harteille. Onneksi tuo jätkä ei oo niin tarkka vaatteiden suhteen, toisin kuin siskonsa. Kasperin tän hetken ykkösjuttu on Minionit/Kätyrit, ja H&M on ihan pullollaan toinen toistaan söpöimpiä minionvaatteita! Sain kuitenkin hillittyä itseni ja koriin päätyi vain 2 minionpaitaa. Sen lisäksi oon itse ruvennut tykkäämään kovastikin batman vaatteista, ja aikomuksena onkin saada Kasper innostumaan kyseisestä "kuosista" näin aluksi pyjaman voimin. Ja tuo "turtles-pipo" on aivan ihana. :)


Vauvalle ♥:


Trikoosetti 12,99e

Pyjama x2 14,99e

Collegepotkupuku 17,99e

Collegehaalari 19,99e
Bodyja 12,99e  Harmi kun kokoja ei paljon ollut, piti tilata koko 74 että hetki menee ennenku vauvalle puetaan..:(



Tuolle meidän juniorille on valmiina jo niin paljon Kiian ja Kasperin vanhoja vaatteita, ettei hirveästi tarvisi mitään hänelle ostella. Mutta minkäs teet kun ei pysty olemaan ostamattakaan.. :)

Ja vaikka olenkin shoppailufriikki, oon samalla aika mattimyöhäinen koska ei ole vieläkään toppapukuja muksuille hankittuna! Ja mennään jo marraskuuta, apua! Etsinnässä olisikin Kiialle violettia, pinkkiä tai harmaata takki-housu yhdistelmää. Kuulemma 6vuotiaalla esikoululaisella ei voi olla enää haalaria, vaikka kuinka sellaista yritin vielä tarjota.  Kasperi kuulemma toivoo ulkopuvun väriksi vihreää, ja hänen kohdallaan en tosiaankaan haalarista vielä aio luopua. 






tiistai 3. marraskuuta 2015

Vauvauutiset ♥

 Nyt näin tiistai-iltana mulla on enemmän aikaa tulla avaamaan tätä eilen kertomaani uutista keväällä syntyvästä pienokaisestamme. <3

    Jos ja kun rehellisiä ja avoimia ollaan, voin myöntää että pienokainen oli vahinko tai enemmänkin yllätys, ja ihana sellainen. Ja nyt kun joku itkee että miten niin vahinko? Eikö kaksi aikuista ihmistä tiedä mitä ehkäisy on? Kyllä tiedetään mikä on ehkäisy, miten sitä käytetään ja noh, käytettiinkin. Mikään ehkäisymuoto ei takaa 100% varmuutta siitä että ei raskaaksi tulisi, joten tässä sitä ollaan. Ja hyvä kun ollaan! ♥  Ja kun nyt jo niin henkilökohtasta juttua on, niin miksi en jatkaisi samaa rataa.. Mä olin oikeasti ehkäisyasioissa neuvolassa, erinäisten syiden vuoksi mikä tahansa ehkäisy ei minulle käy, joten tuosta nuon vain hormonaalista ehkäisyä en pysty aloittamaan. E-pillerit on big no! No neuvolan työntekijän kanssa päädyttiin erääseen ehkäisymuotoon, ja aika perus käytäntöjen takia hän vielä kyseli raskausmahdollisuuksia. Eihän mikään ehkäisy ole hyväksi jos raskaana sattuisi olemaan. No enhän mä 100% varmasti voinut hänelle luvata että en ole raskaana, vaikka pidinkin asiaa täysin mahdottomana! Kiia kun sai alkunsa ehkäisystä huolimatta ja Kasperikin sai alkunsa helposti, jo ekalla yrittämällä.  Joten päädyttiin tekemään vain ihan varmuuden vuoksi raskaustesti. Ja arvaatte varmaan mitä se testi näytti? No kaksi viivaahan siinä oli. Mä menin ihan sekaisin enkä tiennyt mitä ajatella. Jotenki oli sellanen fiilis ettei se testi voi näyttää oikein. Sovittiin että tekisin uuden testin vielä aamulla, ja ilmoittaisin hänelle sitten. Kotia päästyäni,olin tosi sekaisin ja Tomihan huomasi sen heti. Kyyneleet (onnen ja hämmennyksen) valuivat poskille ja sain hiljaa kuiskattua että oon raskaana. Tomi ei aluksi meinannut uskoa, luuli että huijaan ja kiusaan häntä ajatuksella. Tomi kun on ollut meistä se vauvakuumeisempi.  Lopulta hän kuitenkin huomasi että olin tosissani asian kanssa. Kerroin mitä tapahtui ja oltiin molemmat täysin pihalla mitä on tapahtunut. Reaktiot ei siis kummankaan osalta ole ollut mitenkään negatiivisia, uutinen vain tuli niin puskista kuin vain voi!


Tällähetkellä raskautta on kestänyt 18 viikkoa ja 2 päivää <3 Tuolla pikkusella tuhisijalla on kaikki paremmin kuin hyvin ja onnellisempi en voisi olla.  Maha kasvaa ja muutenkin aika tuntuu menevän jopa pelottavan nopeaa.  Kiia ja Kasper odottelevat pikkuista vähintään yhtä paljon kuin me vanhemmat. 


Se on jännä, miten elämä voi muuttua niin pienessä hetkessä niin paljon. Ja miten ajatus täydellisestä elämästä rakentuu eletyn elämän mukana. Mä ajattelin (jopa ääneen) että mulla on kaikki mitä tarvitsen, mun elämä on nyt täydellistä, aviomies, KAKSI lasta , oma tupa ja perunamaa. Meidän lapsen on tässä, nyt keskitytään kouluun ja työelämään. En tarvitse enempää lapsia, oon täydellinen äiti kahdelle aarteellemme. Ja kauan me niin ajateltiinkin. Sitten pam, raskaustestissä 2 viivaa. Sekavia ajatuksia ja suuria muutoksia jo valmiiksi rakennettuihin tulevaisuudensuunnitelmiin. 
Ja nyt tässä, vatsaa kolmatta kertaa kasvattaessa, ollaan ymmärretty että ei, meidän elämä ei ollut täydellistä sellaisena kuin se oli, Meidän elämästä puuttui jotain, meidän arjessa oli tyhjä kohta joka kaipasi täyttöä. Ja se tyhjä, uupunut asia oli kolmas lapsi, pieni vauva. <3



Apua oikeasti, meillä on pian taas oma pieni kullannuppu vierellä ♥




torstai 29. lokakuuta 2015

Kuulumisia

 En jaksa hirveästi kirjoitella, mutta tulimpas vain kertoilemaan iloisia mutta yllättäviä uutisia!
   Taas täytyy kyllä todeta että koskaan ei saa sanoa ei koskaan :) Nimittäin....

    Meidän perhe kasvaa keväällä yhdellä jäsenellä! Ei koiralla, ei kissalla, ei yhdelläkään lemmikillä..
 Vaan kolmannella ihanalla lapsella, sillä meille syntyy keväällä vauva!  ♥




Laskettu aika 03.04.2016 ♥

tiistai 1. syyskuuta 2015

Kun elämä muuttuu

Ymmärtääksesi seuraavaa avautumistani ehkä vähän paremmin, suosittelen lukemaan seuraavan , yli 2 vuoden takaisen lyhyehkön tekstini, Klik!

 Tekstissä mainitsen varovaisesti elämässämme tapahtuneen jotain, minkä vuoksi mikään ylimääräinen ei kiinnostanut, kuten ei myöskään blogi. Jotain mullistavaa, jotain ei-iloista. En kuitenkaan avannut asiaa enemmän, mainitsin kuitenkin voivani EHKÄ joskus asiasta teillekin kertoa. Sen aika on nyt, yli 2 vuotta myöhemmin. 

   Se oli toukokuu 2013. Isä soitti ja pyysi kylään, jos vaikka grillattaiskin. Mahtava ajatus, mutta isän äänessä oli jotain outoa, epävarmuutta. Eihän kuulostanut niin iloiselta kuin hän aina oli. En kuitenkaan ajatellut asiaa enempää, kaikkihan on hyvin kun grillaamaanki pyydettiin.
   Pakattiin kamat ja lapset autoon, ja kaasutettiin mummolaan. Grilliruuat valmistuivat parasta aikaa grillissä, isä istui grillin vieressä lehtä lukemassa. Meidät huomatessaan riensi vastaan ja nappasi Kiian ja Kasperin syliinsä halaten näitä kuin ei olisi vuoteen nähnytkään. "Jaa ukin oliki jo kova ikävä" - kommentoin hymyillen, täysin tietämättömänä ja aavistamatta yhtään mitä tuleman pitää. 
    Sisällä olivatkin jo siskoni perheineen sekä pikkusiskoni ja pikkuveljeni. Muistan että äitiä ei näy missään. "Kuulemma kaupassa" - muut tietävät.  Hetken aikaa hääräiltiin´kuka mitäkin, kun isä saapuu valmiiden ruokien kanssa sisälle. Syömään! - hän huikkaa iloisesti. Ja monta nälkäistä suuta rientää jo valmiiksi katetun pöydän ääreen.  Syödään, ahmitaan, kuin ei oltaisi koskaan ruokaa nähtykään. Äiti saapuu kotiin, huomaan kyyneleet hänen turvonneilla silmillään. " Äiti, mikä hätänä?" - kysytään me lapset kuin yhdestä suusta.  " Eiku tuo tuuli vain.." - Äiti vastaa. Pihalla todella tuuli, joten selitys meni täydestä meille kaikille ja jatkettiin ruuan ahtamista suuhun. 
   Saatuamme syötyä, juotiin kahvit ja ehdittiin tässä vaiheessa jopa kysymään kunkin kuulumisia. Muistan ikuisesti isän kolme raskasta sanaa, sanat jotka ei lähes koskaan tarkoita mitään hyvää. " Minulla olisi kerrottavaa" .  Se ei voi olla mitään hyvää, ei tuolla äänensävyllä. Ajatuksissa pyöri isän ja äidin erosta sukulaisen kuolemaan asti.. Ei kertaakaan kuitenkaan sitä, mitä asia oikeasti koski.  Pitkän hiljaisuuden (lasten möykkää lukuunottamatta) jälkeen isän silmistä valuu kyyneleet ja hän sanoo hiljaisella äänellä jotain. MITÄ- sanon. Huomaan sisaruksieni reaktioista että asia on kaikkea muuta kuin iloista. Molemmat siskoni, äitini itkevät. Veljeni on sen näköinen kuin olisi nähnyt kuolleen ihmisen.  MITÄ! - karjaisen pelokkaalla ja tärisevällä äänellä.  En ole edes varma enää, haluanko tietää koko asiaa. Muistan kuinka isä katsoo minua ja toistaa sanomansa : " Minulla on syöpä" .. Syöpä , isällä, minun isällä!???  Kyyneleet valuvat silmistäni kuin avatusta hanasta, tunnen kuinka alkaa huimata ja oksettamaan. Pelottavia, surullisia, ahdistavia ajatuksia alkaa pyörimään päässä. Huomaan kuinka en pysty kuin itkemään hiljaa, en edes rääkymään kovaa ja korkealta. En pysty puhumaan, en liikkumaan. Haluaisin halata isää kovasti, mutta pelkkä isän katsominen tuntuu vaikealta. Ei meidän isällä.. Urheilullisella, terveellisesti elävällä ja päihteettömällä isällä voi olla syöpää. EI VAIN VOI. 
  Sitten mulla katkeaa muistikuvat. Järkytyksestä ja surusta sekaisin olen vanhempien luota poistunut, 
   Muistan kuinka lukittaudun kotona vessaan itkemään. En halunnut näyttää lapsille sitä surua, pelkoa ja ahdistusta. Jatkuvasti kuitenkin joku käy koputtelemassa vessaan oveen ja kyselevät äitiä, Tomi yritti olla mahdollisimman vahva ja vastata lasten kyselyihin parhaansa mukaan, Tomin mukaan olin vessassa 2 tuntia , kunnes pystyin kohtaamaan lapset.  Itsellä oli täysin ajankulku hukassa..
   Päivät, viikot kuluvat kuin sumussa. Olen jatkuvasti puhelin kourassa ja soittelemassa isälle. Jos isä ei heti vastaa, soitan paniikissa äidille. Jos kumpikaan ei vastaa eikä soita 5minuutin päästä takaisin, olen jo kaahannut heidän pihaansa tarkistamaan onko kaikki hyvin. Yleensä isä onkin ulkona ja äiti imuroi eikä kuule puhelintaan.  Äiti purki pelkonsa, surunsa ja ylipäätään kaikki tunteensa aina siivoomiseen, joten siksi hänet yleensä löysi puunaamasta ties mitä paikkaa.
  Ensimmäisenä aamulla soitan isälle, viimeisenä nukkumaan mennessä soitan taas. Lisäksi soitan ja viestittelen isälle monta kertaa päivän aikana. Ollaan usein myös heidän luonaan koko perhe. On suuri tarve olla läsnä, halu olla isän lähellä, halata ja nauttia tämän seurasta. Pelko, ettei näitä hetkiä enää olisi, on suuri.
  Isällä oli paljon huonoja päiviä, ja nuo päivät oli usein päiviä, jolloin oli mentävä sairaalaan hoitoihin, tai jos tuo päivä oli lähenemässä. Isällä oli kipuja, jotka hän kuitenkin aina piilotti meiltä. Hänellä oli kuitenkin myös hyviä päiviä. Päiviä ilman kipua, päiviä, jolloin koko sairaudesta ei tuntunut olevan merkkiäkään. Vaikka ainahan tuo eli jokaisen mielessä. Tuo sairaus kulki jokaisen mukana joka paikkaan. Se näkyi arjessa, juhlassa, ihan kaikessa.
 Yritin olla vahva, lasten takia. Kuitenkaan päivääkään ei kulunut itkemättä. Usein paha olo ja itku tulivat iltaisin, kun ehti arjen keskeltä rauhoittumaan ja pysähtyi ajattelemaan.
  Monen synkän ja mustan pilven jälkeen kuitenkin alkoi pilkistämään valoa ja aurinkoa meidän elämään. Hoidot olivat tehonneet toivottuun tapaan, ja isän parantumisennuste näytti todella hyvältä. Isä jaksoi olla positiivinen, thanks god hän ei ole mikään luovuttajatyyppi. Isä oli se, joka potki meitä muita eteenpäin vaikka sen olisi pitänyt mennä juuri toisinpäin.  Elettiin eteenpäin, yritettiin olla vahvoja ja positiivisia. Toivottiin parasta, mutta pelättiin kuitenkin pahinta.
   Huhtikuu 2014. Vuosi isän sairastumisesta.  Minä ja sisarukseni odottelemme isää ja äitiä, Isällä on lääkärikäynti, jossa selvitetään sairauden tilanne ja mitä jatkossa. Muistan kuinka tärisen jännityksestä ja pelosta. Isä ja äiti saapuvat viimein. "Istukaa alas" - kuuluu isän komennus. Tunnen kuinka kyyneleet yrittää puskea silmistä, mutta yritän parhaani mukaan estää itseäni itkemästä. " Se on nyt lapset sillä lailla että..." - isä sanoo ja katsoo meitä totisena. Hetken hiljaisuuden jälkeen hänen suunsa repeää suureen virneeseen , " Että ei sellainen syövänpiru meikälääselle pärjänny!"  Tässä vaiheessa kyyneleet valuvat poskilleni, tällä kertaa ilosta ja helpotuksesta. Hypätään isän kainaloon ja nauretaan ja iloitaan. Se tunne kun sä ensin vuoden päivät pelkäät menettäväsi rakkaan ihmisen ja sitten kuulet ettet ole menettämässäkään, on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa, helpottavaa.
 Tässä sitä nyt ollaan. Syyskuu 2015.  Isä elämänsä voimissaan. Ja me eletään erittäin onnellista aikaa.  Kesällä isä saattoi minut alttarille ja nyt minä olen naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa. ♥   Tietysti syövällä on aina mahdollisuus uusiutua, mutta isä on käynyt 6kk välein tarkastuksessa ja on joka kerta saanut puhtaat paperit. Mä olen niin ylpeä mun isästä, ilman hänen vahvuuttaan ja taistelutahtoaan, ei ehkä oltaisi tässä tilanteessa juuri nyt. Eletään päivä kerrallaan, ei peläten vaan jokaisesta päivästä nauttien ja ottaen ilon irti!



keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Fiiliksiä!


JÄNNITTÄÄ. Kesä lähenee lähestymistään ja siinä samalla myös perhoset vatsassa. Oon aina ollut jännittäjätyyppiä, mutta että näin paljon.. huh! Erityisesti mä jännitän sitä että ehditäänkö me järjestämään kaikki tarvittava ajoissa, sujuuko kaikki suunnitelmiemme mukaan jne.


AHDISTAA. Kyllä, ahdistaa. Samat asiat mitkä jännittää, myös ahdistaa jossain määrin.. Ja koska mä en oo koskaan viihtynyt keskipisteenä, juhlan tähtenä tai miten sen haluaakaan kuvailla, mua ahdistaa myös se että häissämme joudun sellaista roolia ylläpitämään. Helpottavaa on onneksi se, että saan jakaa roolini Tomin kanssa. Nimenomaan Tomin kanssa!



PELOTTAA. Mua pelottaa, että mokaan/nolaan itseni täysin häissä.. Tyhmää, tiedän. En oo tainnutkaan mainita, että oon aika taitava kompuroimaan, toisinsanoen oon kömpelö! Pelottaa siis että kompuroin tärkeimmillä hetkillä, kuten alttarille käveltäessä tai häätanssin aikana. Tai kaadan hääkakun tai sotken häämekkoni. Se olis kamalaa! Ugh!


Mutta kuitenkin, ennenkaikkea, oon ONNELLINEN. No words needed.


                                                                    TOMI